No niin...

En ole todellakaan varma jaksaisiko kukaan lukea tätä tekstiä, mutta olen aivan varma että höpötän tässä pitkään omasta elämästäni... Hmm... Mistä haluaisit että aloittaisin? -.-' Anteeksi. Aloitan aivan alusta. Saatte kuulla koko elämäntarinani, vaikka en välttämättä jaksaisi sitä kertoa. (Ai niin... Ei, en ole säälin kerjääjä, joten jättäkää sellaiset turhat kommentit sikseen, aye?)

Minä synnyin vuonna *piip* Hämeenlinnan keskussairaalassa. Olin hyvin iso kokoinen ja hoitajat naureskelivat varpaitani jotka levittäytyivät kuin harakanvarpaat. Minun isäni kaappasi minut syliini ja tahtoi heti nimekseni Corinna. Ei. Se ei käynyt äitille. Mutta isäni tahtoi ehdottomasti nimekseni Corinna. (Isäni[Papa] on saksalainen)Niinpä päätettiin että nimekseni tulisi Aada Corinna. "Miten herttainen nimi lapselle!" kummitätini ihasteli minua oranssista pomppupallostaan(kuulostaa huvittavalta, mutta siinä hän istui koko synnytyksen ajan äitiäni lohduttelemassa). Asiasta toiseen.

Muistan vain sen, kun olin papan ja äidin kanssa puistossa Turengissa. En muista papan kasvoja. Mutta muistan äänen. Olin myös niiden kanssa Hesburgerissa. Ja seuraavan kerran kuulin Papasta kun tuo lähetti faksia äidille. Olin 6-vuotias. Olen aika katkera siitä, että Papa lähti. Minua harmittaa ja suututtaa. Eikä se ole ihme. Mutta tiedän, että äiti ei kertonut oikeastaan mitään siitä, miksi papa ylipäätänsä lähti. Ja toisaalta, en haluaisikaan tietää, mutta olen liian utelias.

Kerran talvella olin luistelemassa(Warning! Luvassa kerskailua!), olin aina ollut hyvä luistelemaan. Kunnes sitten tapahtui jotain kauheaa, jonka takia minusta ei ikinä tullut itsevarmaa jäällä. Yritin juosta jäällä paikallani, vaikka tiesin, ettei siitä koskaan tulisi mitään nättiä. Sitten se tapahtui; minä kaaduin ja kuulin kauhean rusahduksen jaloissani. Kauhea kipu läpäisi vasemman puoleisen jalkani ja lysähdin mahalleni jäälle. Aloin itkeä ja valvoja kantoi minut kaverini saattelemana koppiin jossa laitettiin pois ja päälle luistimet. Kaverini äiti ei ollut saada luistinta pois jalastani, sillä siihen sattui aivan liikaa. Lopulta 15 minuutin jälkeen saimme pois luistimeni ja minut kannettiin kaverini äidin autoon. Minut vietiin Turengin pieneen sairaalaan ja siellä minut laitettiin makaamaan "sairasvuoteelle". Isäpuoleni tuli myöhemmin sinne ja minut pakotettiin jalkeille. Kun edes koitin laittaa painoa jalalleni, lysähdin takaisin sängylle, paha kipu jalassani. Siihen aikaan illasta ei enää voitu ottaa röntgen kuvaa jalastani, joten minut passitettiin ulos sairaalasta, ja saisin luvan tulla huomenna röntgeniin.

Loppuilta ei mennyt hyvin. Äiti luuli että jalka oli vain tärähtänyt jotenkin ihmeellisesti. Häneltä ei herunnut yhtään sääliä.Onneksi isäpuoli sääli ja kantoi minut sänkyyni.Seuraavana päivänä minut vietiin röntgeniin ja siellä todettiin ettei jalassani ollut mitään vikaa. Varmuuden vuoksi sain kuitenkin luvan mennä ambulanssilla Hämeenlinnan keskussairaalaan. Siellä jalkani kuvattiin myös ja sieltä löytyi murtuma! Lääkäri selitti äidille että nykylasten jalat ovat kasvuvaiheessa hyvin heikot ja murtuvat helposti. Äiti melkein itki. Ja minä halusin nauraa. Mutta sitä ei kestänyt kauaa. Tiedätkö, kun päätetään laittaa potilaalle kipsi jalkaan, laitetaan ensin sellainen pitkä sukka? No, minulle tehtiin juuri noin. Huusin ja itkin kuin... Jokin joka huutaa lujaa. Minut pidettiin sairaalassa kolme kokonaista yötä ja neljä päivää.

Mitä jos kertoisin kauheammasta ajasta? Tästä ajasta? Hyvä on. Jaksatteko vielä lukea? Jos ette, hei hei ja hyvää yötä(tai huomenta, tai päivää.) ^.^

Elimme hienosti yhdessä perheessä. Kaikki oli hyvin kunnes isäpuoleni alkoi epäillä äitiäni. Heräsin aina riitoihin ja itkin silmäni puhki. Sitten äiti pyysi avioeroa, koska isäpuoleni naurettavan typerästi kertoi meille heidän asioistaan ja blaa blaa. Joka apauksessa, minä uskoin ensin isäpuoltani ja haukuin äitini pataluhaksi(miten ikinä sanotaankaan...?). Sitten kun tajusin asian oikean puolen, suutuin silmittömästi isäpuolelleni. Toivottavasti ymmärrätte. No, kun isäpuoleni oli muuttanut pois, pikkusiskoni kävi siellä usein. Yhtenä päivänä saimme kirjeen jossa kysyttiin että aijommeko antaa pikusiskoni muuttaa Hämeenlinnaan isänsä luo. Äiti hätiköi ja soitti pikkusiskoni isälle. Tuo sanoi ettei aijo antaa pikkusiskoamme takaisin.

No, lopulta saimme pikkusiskoni takaisin, mutta pikkusiskoni isä haastaa äitini oikeuteen. Mutta oikeastaan kukaan ei usko että pikkusiskoni isä voittaa sitä juttua.

Siinä oli historiani. ^^ Jos jaksoitte lukea, saatte kymmenen pistettä ja papukaija merkin. :) Se siitä. Huh. Tuli kirjoitettua aika paljon. ;)